Suomenherran elämästä

1800-luvulla eläneistä kansanmiehistä Koskella Tl on Heikki Ylitalo, eli kuten hänen liikanimensä kuului ”Suomenherra” ollut mielenkiintoisimpia persoonallisuuksia. Kuvitelkaa mielessänne miestä, jolla on ”mittaa kolme kyynärää ja kämmenen levy ja niska ko syömäril rinta ko ryöväril”, kuten hän itse tapasi itseään kehaista. Pitkät ja vanhuuttaan lumivalkeat hiukset, niska ja kaula valtavien nahkapoimujen uurtamina, todistaen todellakin syömärin (entisajan talon tuvan kannattajaparrun) niskaa. Silmät verestävät ja tuikeasti lävitse katsovat. Käynti oli vakavaa ja jalat leveästi astuvat.
Saanette siten jonkinlaisen käsityksen hänen ulkoisesta olemuksestaan. Mutta Heikin ääni ja varsinkin hänen mehevä ja rytmillinen puheensa – niitä kelpasi kuunnella. Jos Heikki lapsena olisi joutunut lukutielle, mikä kaunopuhuja tai runoilija hänest olisi tullutkaan – ainakin hän olisi ollut parhaita barytonilaulajia. Itse puhe oli voimakasta ja mukaansa tempaavaa, sekä täynnä sattuvia sanasutkauksia.
Heikillä oli harvinainen kyky kertoa tavallisimmistakin asioista sellaisella kansanomaisella taituruudella, jotta sitä oli nautinto kuunnella. Ei hän koskaan nauranut sukkeluuksilleen – edes koomillisimmellekaan. Hän laski puheensa perään ja lomaan kumean köräyksen, mikä suuresti antoi pontta hänen puheensa iskulauseille. Kun näki Heikin komeine vartaloineen kylän raitilla astelevan, oli kuin vanhan Väinämöisen haamu tai muinaisajan heimopäällikkö olisi noussut ”kumpujen yöstä tähyämään jälkimaailman levotonta hyörinää.

”Suomenherra” syntyi v. 1811 Katteluksen Ylitalon ainoana poikana. Isänsä jälkeen hän tuli kotitalonsa haltijaksi, mutta isännän tarkka ja edesvastuullinen asema ei ollenkaan sopinut Heikin huikentelevalle ja vapautta rakastavalle luonteelle. Syystäpä Heikki pian myi talonsa vanhemmalle sisarelleen 600 riikintaalerista. Kauppaehtoihin kuului myös vapaa asunto valoineen lämpöineen talon vinttikamarissa, sekä vapaa ruoka aina valmiina talon pöydän päässä, silkinmusta hevonen aina valmiiksi ruokittuna talon tallissa Heikin huviajelujen varalle, sekä pari sinisiä verkahousuja joka vuosi.

Heikillä oli harvinaisen hyvä muisti sekä palava tiedonjano. Kun siihen aikaan eivät vielä olleet sanomalehdet ja kirjallisuus kansan saatavissa, käytti Heikki uutis- ja tiedonjanonsa sammuttamiseksi mukavaa keinoa. Kun ”Ylimaan äijät” (hämäläiset) saapuivat pitkin Hämeen härkätietä pellava- ym. markkinoille Turkuun ja yöpyivät ikivanhalla kauppapaikalla Jättälän kylässä, niin jo hyvissä ajoin saapui Suomenherra krouvitalon pöydän päähän ja kokosi sukkelasuisemmat matkamiehet pöydän ääreen istumaan, maistelemaan ja tarinoimaan. Heikki itse istui isäntänä pöydän takana – oikealla puolella penkillä oli setelinippu ”talonhintaa” ja vasemmalla puolella ryssänlehtinippu sapuskaksi ryyppyjen päälle poskeen käärittäväksi. Heikki tilasi viinaa, ryypättiin joko punssina tai raakana ja tarinoitiin, kerrottiin kaskut ja kuulumiset kahdenpuolen. Kun yksi tilaus loppui, nappasi Heikki oikealta sivultaan nipusta setelin emännälle huomaut-taen ”Tavoi toista”. Sitten otettiin vasemmalta puolelta nippu ja haukattiin hyvä pala toista lajia väkevää poskeen. Kerran olivat seteli- ja tupakkanippu syystä tai toisesta vaihtaneet paikkaa. Kun Heikki otti oikealta puolelta tupakkalehden ja tarjosi sen emännälle, oli tämä halveksuen työntänyt sen pesään. Tämä otti jo hieman Heikin aatamille. Kun hän tempasi nipun vasemmalta puolelta ja väänsi siitä palan poskeensa, oli ”ryssänlehti” Heikin hampaissa tuntunut sangen sitkeältä ja mauttomalta. Lähemmin tarkastettuna tupakkanippu olikin setelinippu, josta oli aimo pala päästä pois. Kiivastuksissaan oli Heikki noussut ylös ja työntänyt koko setelinipun pesään virkkoen: ”Mene saman tien pannun lämpymiksi.”

Oli luonnollista, että Heikin tietovarasto tällaisissa seurapiireissä karttui, mutta samassa suhteessa hupeni myöskin talon hinta, viimein olemattomiin. Kun Heikki tällaisilta opintokerhoilta kotiutui joskus aamuyöstä ei hän viitsinyt Katteluksen puolella olevaan kotiinsa kiertää Alitalon kohdalla olevien lauttojen kautta, vaan saavuttuaan joen lähellä olevaan maantienahteeseen, jonka kohdalla ylempänä Ylitalo sijaitsi, astui Heikki joen rannalle, halkoi käsillään kaislat ja potkaisi itsensä parilla sammakonuintiliikkeellä yli leveähkön joen. ”Siihen aikaan”, puheli Heikki, ”oli nuoril miehil pitkävartiset syöskummit suus ja poltettiin Viittäveljest ja Viipurinkasakkaa ja liivintaskus naksutti hopjanen engelsmanninankkuri – eikä piippu hampais sammunu, eikä kello kastunu, kun poika joest äyrääl nousi.”

Myös kuljeksivia kisällejä ym. Heikki ”veivasi”, saaden yhä tietovarastonsa – varsinkin maantieteelliset – suuresti paisumaan. Heikki tiesi nyt tarkkaan, missä oli Konstanttinoopeli – se Turkin keisarin fästinki -, missä oli Lissapooni – mikä niin surkiast Herralt hävitettiin -, missä Saksan Hampuri tai pohjan Tornio. ”Se on juur tost suoraan, kun peukalo osoittaa – katto ny…” Krimin sodan syttyessä oli Heikki kolmena sunnuntaina kirkossa, kun pappi luki pitkän sotarukouksen – ja sitten vielä vanhana ukkona kylän raitilla vastaan tullessa Heikki tästä mainitsi, ja sitten yht’äkkiä tempaistiin lakki lujaan pihtiin ristiytyneiden kämmenien väliin ja verestävillä silmillä syvää hartautta osoittaen luettiin komealla ja väräjävällä äänellä koko pitkä sotarukous. Kun pastori Taxell, joka oli komearyhtinen ja -ääninen mies, mutta ei läheskään yhtä hyvä saarnamies, piti tulosaarnansa kirkossa, oli Heikki myös käynyt sitä kuulemassa. Kotiin tullessa oli Alitalon isäntä tullut ulos ja Heikiltä kysynyt: ”No, mitäs tykkäsit uudesta papista?” Heikki tokaisi hieman tyytymättömänä: ”Haaskattu pirun hyvä upseeri.”

Luonnontieteellisissä asioissa Heikki seisoi omalla varmalla pohjallaan. Kerran metsässä käydessään oli naapuri kysynyt Heikiltä, näyttäen perin kieroksi kasvanutta mäntyä: ”Koska kaikki asjat tierät, niin sanos mikä puut kieroks kasvattaa.” ”Annas olla”, sanoi Heikki puuta tirkistellen, ”perkele niit vääntelee välitöikses oksist.”
Pikkupoikana löysin naapuritalon pojan kanssa metsässä juostessamme eräästä kannon kolosta leppälinnun pesän, mihin käki oli myös munansa laskenut. Me seurasimme joka päivä mielenkiinnolla asiain kehitystä linnun pesässä. Eräänä aamuna oli pesästä kuoriutunut poikasia, joista yksi oli muita suurempi ja häijysisuinen. Parin päivän päästä se oli tappanut kaikki kanssasisarensa ja uhkasi kovasti äitipuoltaan, joka kurkotti sille matoja suuhun. Pelästyneinä juoksimme yhteisen ystävämme Heikin mökille asiasta kertomaan ja moisesta tapahtumasta selvyyttä saamaan. Heikki kuunteli asiaamme sängyn reunalla istuen ja mälliään pureskellen.

Sitten hän nousi ylös, asteli verkkaan ihan eteemme ja piti meille seuraavansisältöisen esitelmän lintubiologiasta:”Jaa, se on semmonen asja, et kon lintu munnii pesään perätyksin seittemän vuotta samaan pesään, niin on se pesä silloin pahennettu. Seittämännen kesän settämäs muna tullee silloin suurempi muita sa siit munas tullee ulos pelsepuupi – ja se tappaa toiset pojat ja äitis päälkauppaa ja tekkee ikimailmaset riimeet jolsei sitä vaan ajois tapeta… Mut mennään ja otetaan se henkilt.” Heikki lähti sitten tavallista vikkelämpänä ulos tuvastaan ja me pojat perässä. Poikettiin ensin puuvajasta ottamaan ”fölliin” luja pihlajainen halkonuija ja näin varustettuna käytiin linnun pesälle. Täällä asetettiin kovin sylkevä ja pahennusta synnyttänyt käenpoikanen ”poukkulaudalle” ja mäjäytettiin kaikella hartiavoimalla kohti keväistä taivasta.

Mutta kyllä Heikki oli tosi tietomieskin oikein sitä entiskansan juurta. Verenjuoksun hän aina varmasti tyrehdytti ja kivut myös haavasta. Sen voin vakuuttaa, kun itse jouduin kokeilun alaiseksi. Oli Ylitalossa rukiin elopäivä muistaakseni v. 1888 ja minä pikkupoikana olin myös sirpillä opettele-vainen leikkaajien rivissä (viikatetta ei vielä silloin täällä käytetty kuin heinässä, kaurassa ja osaksi ohrassa). Leikkasin rinnan hyvän ystäväni Heikin kanssa (ikäeroa tosin meillä oli 64 vuotta), kunnes yht äkkiä erässä lakopaikassa leikkasin ammottavat haavat kahteen sormeeni. Silloin Heikki otta sirppini ja kysyy: ”Mikä kohta terästä leikkasi?” Kun näytin, painoi Heikki sillä terän kohdalla kolmasti molempia haavoja ja purasi joka kerralla veristä terää, verestävät silmät salamoivat ja huulet hapuilivat salaperäisiä sanoja. Oitis myös veri tyrehtyi. ”Veri on tyrytetty ja kivut myös poissa – ei tartte troppii ei tukkoo”, julisti tietomies. Haava ei sidettä tarvinnut – vaikkapa alituiseen haavoja sänget ja oljet pistelivät ja kuuma mätäkuu vallitsi.

Sitten taisi Heikki lumota vaappiaiset pistoksilta ja tehdä kyyn eli miten täällä kansa ennen sanoi ”maron” suun mutinalla aivan tunnottomaksi, jotta käärmeen voi aivan huoletta pistää paidan poveen paljaaseen ihoon. Mutta jos jokin syrjäinen silloin huusi ”perkele”, kyllä paikalla kyy oli seitsemän kertaa kiukkuisempi.

Erittäin taitava Heikki oli myös ”suonen iskijänä”. Varsin kauas kantoi maine kuulusta parantajasta, joten peninkulmien takaa kävi potilaita Heikin luona. Kyllä Heikin ”näppäri” aina osui oikeaan laskimoon, josta tumma ”särkynyt” veri suihkui. Sitten ei muuta kuin rautalehtiä (ratamo) päälle ja pian oli suonihaava parantunut. Vaimonsa, hiljainen ja hyväsydäminen Annaliisa oli etevä ja paljon käytetty hieroja, joka monen taudin runteleman taisi jälleen hieroa (eli hivuttaa, kansan murteella) terveeksi ja nuorteaksi. Aina se Heikin pieni, salaperäinen sauna siellä vesiojan varrella savusi ottaen vastaan potilaita sekä läheltä että kaukaa.

Entisaikaan, kun ei ollut rautateitä, kulkivat kaikki matkustajat, kurilit, postinajajat ym. vain maanteitä: se olikin maatilojen pahimpia rasituksia se ”hollikyyti”. Kun hollivuoro tuli, piti talosta hevosen ja miehen olla valmiina hollituvassa ”herroi” odottamassa ja kuskaamassa naapuripitäjän hollitupaan. Heikillä kun oli verraton ”silkinmusta” joka juoksi Turusta Hämeenlinnaan ”yhtrytkyy” ettei karva kastunut, oli hollikyyti nuorempana varsin mukava souvi. Monet tarinat hän kertoili ja monet tiedot onki maleksiessaan hollituvan pitkillä penkeillä kyyditettäviä odottaessaan.

Kerran Heikin istuessa eräänä kovin räiskyvänä pakkasiltana hollituvan penkillä Siutila Pihkolassa, illallista syöden ruokavakkansa ääressä, reväistään vinhasti tuvan ovi auki ja tuikeakatseinen turkkiniekka herra pistää sisään huurteisen päänsä huudahtaen: ”Onko miestä, ko tullee kyytiin Hovirintaan (kyytitalo Somerolla), ja paikalla, mulla on reki joka kestää!” ”Mul on hevonen, joka juoksee ja täsä miäs, joka tarkenee!” huusi Heikki. Samaan rytmiin hyppäsi ylös, iski nyrkillä vakan kannen mahtavasti lukkoon ja oli parilla harppauksella ovella herran edessä. Heti oli myös silkinmusta aisoissa ja Heikki herroineen pyrynä kiitämässä kohti Hovirintaa. ”Ja minä kun oikein laskin silkinmustan menemään, niin joka häntäjouhi eri äänellä ulvo ja ilma soi, eikä herra siel reen persees ko myrisi ja paikkojas piteli, kun reki ilmasta joskus järskähti ahteen krotis maahan ja silloin oltiin Hovirinnan kartanol. Silloin helpotin herran rekines kartanol ja ku kyyti oli sovittu hyppäsin silkinmustan selkään ja oikopäätä taas maantiel ja aisat laahasivat tietä. Kun kerittiin Koskenkartanon aaval pellol, ryntäs susilauma, 7 nälkäistä sutta ”vaunutien” kohtaa suut auki meittii päin. Ei sit mittään muuta kun minä simautin saapaani korkoil silkinmustaa kylkeen ja kyl maa jäi ja sudet jäi kuin seisomaan. Kolme komeaa trömäyst vaan, kun silkinmusta paino tulla täyttä lentoo yli ”hausillan”.

Taas istuttiin Pihkalan tuvas. Taas kortteli kuumennettua viinaa nahkaan ja taas tarinoitiin vahvastas.” ”Kun mei oltiin nuorii miehii Ylhäisten Jaakon kanssa”, puheli Heikki kerrankin, ”oli siin pari, jota ei joka kylä kustanna. Virsikirja verettiin ulkoo pärmästä pärmään ja arkkivirret ja matkalaulut pääl kauppaa. Kun mei Jaakon kans astuttiin rinnan Partelan toril (Ennen oli Partelan kylän kuusi taloa rakennettu rinta rinnan ja kylki kylkeen joen ja maantien välille, jotta vain ahtaat ”kaalipurut” jäivät joen äyräälle. Toisella puolen tietä oli pitkä ja hauska aittarivi sievine lakkoineen ja ovineen aivan maantien poskessa nuorten illanviettopaikkana – sanottiin toriksi.) niin maantie notkus jalkojen alla, hartiat oli voimasta kankeat ja niska punotti. Oli valkoiset liivin napit ja valkoinen takapuoli ja laulettiin tol nuotil ”Osta sä poika kullalles toi tuoli” ja se laulu kuulus ain Morsiusmäkeen asti.” Morsiusmäki oli lähes peninkulman päässä Sorvastolla oleva mäki. Mäki oli saanut nimensä tarun mukaan nuijasodan ajoilta, jolloin Daniel Hjord siihen mäkeen surmasi petollisen morsiamensa ja tämän rakastajan. Kylän pojat kun istuivat aittarivin piislailla, sanoivat että katsokaas noita miehiä.

Heikki oli mestari tarinoita kertomaan. Useat monituiset kerrat istuin Ylitalon Kustin kanssa puoliyöhön Heikin matalassa mökissä kuulemassa hänen sulavia ja meheviä juttujaan, mitkä ylettyivät hänen omasta elämänkokemuksestaan pitkin historiamme merkkitapahtumia ja -henkilöitä kuvaten aina esihistoriaan ja satumaailman hämäryyksiin asti. Meni siinä päre poikineen tottopihdissä karreksi, kun matalalla tottokivellä (avara, tasapintainen paasi oli ennen aina toton kulmauksen vahvistaja, josta kohosi joko puusta tai myöhemmin raudasta tottotanteri kannattamaan muurin otsaa eli sauhunkokoojakuuppaa” istuimme ja kuuntelimme usein henkeä salpaten. Heikki istui tapansa mukaan sänkynsä reunalla, väänsi ryssänlehdistä aimo mällin pos-keensa ja kertoili taruja hiisistä ja metsän neidoista ja jättiläisistä,sekä näiden toivottomista taisteluista kirkkoja ja vierasta valtaa vastaan, mikä tunkeutui heidän rauhallisille asuinsijoilleen. Pitkät tarusikermät mahtavista Hevonlinnan hiisistä, sekä Lotikon ja Tuomarmäen haltioista, Kaupin herrasta ym. sekä heidän monista edesottamuksistaan, ne olivat jännittäviä juttuja.

Saatiin myös kuulla Laiska-Jaakosta, Ruottin riikin suuresta sotaherrasta ja sen kummallisista seikkailuista. Satu synkästä Aukaro Strömistä, joka kolmannen Kustaa kuninkaan murhasta tuomittiin piikkitynnäriin, jota kaksi rakkaria tynnyrillä istuen ajelivat pitkin Stokholmin kivikatuja, kunnes mies oli vellinä. Sitten seurasi sangen haikea hyräily: ”Ah kuinka armias kuningas ol Kustaa eläissänsä. Nyt sielu on taivaan kunnias, vaikk ruumis mätänee maassa.” Valoisampi oli kuva Kaija-keisarinnasta, joka oli niin valtavaruhoinen frouva, että kun ”Kaija Peetespurin haminas astui laivan täkill, niin pantiin laivan syrjän alla hirmuiset pukit, muuten olis kiekahtannu huut helkkariin kyljelläs.” ”Mut kyl seilas aikanas Huhtamo-vainaakin: astus Turun haminas friikaaren pääl (vapaaehtoisesti) engelsmannin seililaivaan ja seilas meril kakstoista vuotta kerrallas – kävi pikimmin kotona ja lähti taas. Kerrankin seilasivat kol kuukautta yötä päivää, päin aurinkoa ja joutuivat juur auringon alle. Kuuma oli kuin h-vetis, aurinko paistoi pitkin mastoa, täkit, hiukset ja silmäkarvat kärventys ja krapisi kaikki pois. Sitten tuli vastaan itte ison meren portti, jonka päällä seisos hirmumies Korajahiisi, käres piteli suurta faanaa, jossa oli präntätty: ”Joka minun käteni alatte seilaa, ei hän ikinä takaisin pallaa”, ja silloin he käänsivät laivan.” Mikäs olisi tullut eteen portin tuolla puolen? kysyimme. ”Ens olis tullut pohjaton meri, sit olis tullut ruoppameri ja sit maailman syrjä. Kummonen on maailman syrjä? Jaa, se on just ko vaappiaispessää.”

Heikki Ylitalo kuoli v. 1897 ja lepää unohdettuna Kosken kirkonmaalla, mutta monet monet puheensa ja kaskunsa elävät vielä paikkakunnan kansan suussa.

Koski Tl 18.12.1935
Eelis Kesälä